Saunan trallit

Se ei noussutkaan kokonaisena vaan lauta kerrallaan, lahonneena. Lattiaa vasten olleet trallien juoksut olivat oikeastaan mössöä. Ja niin hyvältä se näytti päällepäin.

Tajusin, että pihasaunan edellisestä siivoamisesta oli kulunut ainakin kolme vuotta. Kolme vuotta lastenhoitoa, työkiireitä ja totaalista riittämättömyyttä. Nyt tämä sai riittää. Sauna tyhjäksi ja suurpuhdistus.

Vuosi 1969. Isovanhempien mökin, Vasakodan, pihaan ajoi pappatunturi (silloin vain mopo), jonka molemmille puolille oli kiinnitetty lautoja ja rimoja. Ilma täyttyi tuoreen puun ja kaksitahtibensan tuoksusta. Mopoa ajoi Suvanto.

Suvanto tuli rakentamaan saunaan tralleja. Suvanto, etunimeltään muistaakseni Taisto, oli Vasakodan talonmies, Voiluodossa asuva nikkari, joka huolehti mökistä. Kyllä isoisäkin huolehti, mutta usein Suvanto tuli toteamaan että "isäntä on sitten itse jo aloitellut". Suvannolle maksettiin, mutta ymmärsin että kyse oli jostain isommasta ja historiasta. Isoisä ammattisotilaana oli jotenkin voinut sodan tai armeijan aikana auttaa Suvantoa, ja nyt Suvanto auttoi takaisin. Mutta siitä ei puhuttu. Trallit tehtiin, kun sähköä ei ollut, käsityökaluilla. Tuumiskellen ja rauhallisesti.

Minä kiskaisin dieselvolvolla rautakaupan pihalle ja nostin lämpökäsitellyt puut auton kattotelineelle. Suunnikasrimaa sai ihan törkeän halvalla ja päätin että iso työmaasirkkeli saa hoidella siitä kartiomaista. On tuolle sirkkelille ollut käyttöä!

Annoin kaikkien sirkkelien laulaa ja lithiumakkuisen porakoneen vinkua. Trallia syntyi, mittatarkkaa. Lopulta ammuin hakasnaulaimella alimpien puiden pohjaan kiinni paksuja muovipaloja, vanhasta, halvasta muovisesta ikean leikkuulaudasta sahattuja, estämään kosteuden nousua betonista.

Isoisälle muovi oli plastiikkaa ja se oli uusi keksintö arkeen. Vasakodassa trallit tulivat siis suoraan betonilattialle, mutta ne nostettiin saunomisen jälkeen pystyyn kuivumaan. Noiden trallien teko oli yksi sen kesän, kait sitten 1969, tapahtumista, mummi ne halusi. Samana kesänä tein itse jousipyssyn ja kahden vuoden päästä sain ensimmäisen haukeni.

Kaatopaikalla

eli nykyisin jätekeskuksessa. Sellaisen nimen löysin kun etsin aukioloajat.

Sydän vähän itki, kun taas näin mitä heitetään pois. Ja samalla itse haluaisin eroon niin hirveästä määrästä roinaa; kodin, talon, autotallin, ulkorakennuksen ja mielen täyttävää romua. Ja samalla muistoja, elettyä elämää, sukujen historiaa ja omaa ihan itseään.

Sinne lensivät: rikkinäinen pikkutrambo, tokaekayhteinen grilli, kirkkohallituksen putkivalaisimet, polkypyörän pumppu. Metallikasaan. Kovin en jäänyt itkemään hajonneita loisteputkia, mutta tuo astianpeukone.

Se ostettiin vasta muutama vuosi sitten, ehkä kymmenen. Suurin odotuksin ja myös uhrauksin. Ja nyt sen korjaaminen olisi kaksi kertaa uuden vastaavan ostoa kalliimpaa. Ei yhtään lohduttanut nostaa sitä kaltaistensa, siis ihan samalaisten ja tänään tulleiden hajonneiden riviin. Kuin armeijassa.

Se ei ollut yksittäisen sotilaan huonoa tuuria.

Autoradio ja lestadiolaisuus

Saukkolan kohdalla, kohti Turkua,  asemat himmenivät, mutta Suviseuraradio, lestadiolaisseurojen kesätapahtuman radio Lammilta löi läpi. Kokeilkaa tätä: http://www.suviseurat.fi/2012/fi/seuraradio/

Ja minulla aivot jyskäsi:
Kielen merkityksettömyys, vain sen konnotaatiot.
Kielen regressoivuus, vain sen pelottavuus.
Kielen rajaavuus, vain sen houkuttavuus.

Jaettu kielipeli on huima kokemus, vaikka en ollutkaan jakajana. Mutta pystyin sen aistimaan. Lasten kitinästä, puhujan tauoista, intonaatiosta. Elämäkin voisi olla jaettua jos emme olisi niin irrallaan. Ja silti puutarhassa pyrin saamaan kasvien juurille tilaa, irrottamaan ne toisistaan, jotta ne voisivat kasvaa. Kasvu vaatii tilaa ja samalla kasvun turvallisuus läheisyyttä. Istuta siinä!

Sitten puhuja alkoi puhua netistä, hienosti ja ymmärtävästi, samalla kriittisesti. Sana netti oli samalla uusi ja samalla vanha. Hienosti käytetty. Ymmärsin että olen ollut diskurssin ytimessä.

Mutta radion kenttä heikkeni ja ääni katosi.

Sopivasti villiintynyt

Ystäväni käveli paihallamme ja sanoi: "Sopivasti villiintynyt!". Se oli kauniisti sanottu.

Ainoa ongelma on, että taistelen tuota villipuutarhaa vastaan kesäpäivittäin. Ruohonleikkurilla, oksasaksilla, siimaleikkurilla, moottorisahalla. Ja silti kaikki näyttää "sopivasti villiintyneeltä".

Puutarha on puutarhurin aivojen kopio. Siellä on se nurkka mihin jätteet kaadetaan maatumaan ja unohtumaan, missä kukat kukkivat iloa ja salaatti kasvaa satoa. Kenttä, jossa voi juosta ja penkki millä levätä. Ja tietysti huvimaja, syreenimaja, riippukeinu, uima-allas, ulkofuton ja aamuparveke. Ja sitten kokonaisuus näyttää puutarhurin omilta aivoilta.

Vaimo on kysynyt minulta ainakin 6 000 kertaa onkä hän nätimpi tukka kiinni vai auki. Enkä vieläkään osaa vastata.

Olen siis sopivasti villiintynyt.

Vieraalla maalla

Katson kotiani hiukan vieraana.

Nurmikko on kasvanut, ei se ole se nurmikko jonka jätin. Osa taimista on kuollut, niin oletinkin. Keittiö on siisti, vaikka astianpesukoneen korjaaja ei ole vieläkään käynyt. Ainakin niin siisti, kuin kaksi poikaa sallii.

Vaatteita on tullut lattioille lisää. No, kertonee, että niitä on pesty. Eivät vaan kovin kauaa pysy tuolla puhtiaina. Eteisen suursiivous näkyy edelleen, humpra farrallallallaa. Melkein kaikki kenkäni, paitsi matkalla olleet,  ovat hukassa.

Kissa kiipesi syliin kun yöllä tulin, kehräsi ja käpertyi. Vaimokin heräsi, samoin kuopus aamukertoman mukaan. Nukkua en oikein osannut, ei matkan jälkeen osaa. Kun olin poikien kanssa kahden iskivät ne kiinni ja en hennonnut lähteä mihinkään, tai mentiin sitten yhdessä. Pihalle, kauppaan, nettiin, jääkaapille.

Olin poissa neljä päivää. Mitähän pidempi poissaolo merkitseekään, kaikille?

Paratiisin kaipuu

Ertyisesti työatkalla huomaa kuinka hienon kodin on luonut. Nyt olen Roomassa, konferenssissa.

Mutta OK. Kotona puutarha on uuvuttavan iso. Talossa liikaa tavaraa ja sekin kaikki  ... hmmm epäjärjestyksessä. Ihmiset ovat välillä suorastaan hankalia. Autokin on korjaamolla.

Mutta että tämä istuminen. Ja jos ei istuta niin gruppamatkaillaan. Kuka haluaa jonnekin ja toinen jotakin, kolmatta odotetaan. Ja loput valittavat. Tai sitten vaan istutaan. Ja kirotaan kun jotkut nörtit pistävät kolme laitetta yhtäaikaa salin wifiin ja tukkivat liikenteen sitä monistamalla. Vähän kuin kotona, kun esikoinen valloittaa pleikkakolmosellaan kaikki 40 megaa. Missä kauppaan lähtemiseen voi kulua 30 minuuttia kun sovitaan mihin, kuka ja mitä lopulta ostetaan.

Jasmikkeen tuoksu leviää ilmaan, rhodot kukkivat ja 1. kirsikan raakileet kasvavat 2. pihan aprikoosipuun hedelmät putoavat kypsinä maahan. Valitse loppu itse.

Mutta paratiisiin kuuluisi kyllä kissa.

Keskiluokkaan taipuvainen

Ilta grillillä. Possua, herkkusieniä pekoniin käärittyinä, halloumia. Tomaatteja. Perhe söi, joskin kaverit ja ennen kaikkea verkkopelit häiritsivät aikatauluja. Mutta loppuilta kissan kanssa kasvihuoneessa tasasi elämää.

Aamummalla vuohenputket, nuo pyhät kevään ensimmäiset vihreät. Ne valtaavat kaiken. Ajoin silloin jämerällä siimaleikkurilla pahimpia nuppuvarsia. Että edes ilmalisäys pysyisi kurissa, maan alle voin mennä vain rajallisesti. Tämä puutarha vie minun aikani, mutta ehkä on se mistä saan ajatukset tai ajatukset saavat minut. Ajatusten, paikan ja ajan suhde on vaikeasti määriteltävää

Ja volvon turbo oikkusi. Ajoin auton merkkikorjaamon pihaan, pudotin avaimet laatikkoon ja tulin kotiin 24-vaihteisella maastopyörällä (ja nyt jää kertomatta, että mukaan tuli tuo 8-v joka sekavalla ajotyylillään oli aihettaa meille kymmeniä törmäyksiä ja lopulta kun kirosin meinasi pysäyttää koko matkanteon).

Keitin espressokeittimellä quatropresson valmiiksi aamuksi ja tilasin taksin, 05:30.

Keskiluokkainen isä lähtee Roomaan, työmatkalle.