Vein pojat tänään Vasakotaan. Tuossa on minulle ihan hirveä lataus.
Palasin siis lapsuuteeni, tein sinne aikamatkan. Kotoa lähtiessä pojat riitelivät verisesti jostain vahingossa autoon jääneestä suklaapatukasta, sen oikeinjakamisesta ei päästy sopuun. Nuorempi ulvoi, vanhempi oli kyyninen. Aitoa sisarusrakkautta, todella. Kuin omassa lapsuudessa.
Mutta: Kun päästiin Vasakotaan, niin pojista tuli toimintapari! Kassit sisälle, lämpimämmät vaatteet päälle (tultiin siis merenrantaan) ja kalavehkeet esille. Joskin ensin söivät laskujeni mukaan kaksikymmentäneljä Taatan tekemää munkkia, saatoin kyllä seota laskuissa. Ja sitten kaivamaan onkimatoja, juuri samasta kohdasta kasvimaata kuin minä. Mutta neljäkymmentä vuotta sitten.
Juuri samoin kiipesin autoon ja sovin poikien kotiinpaluusta omien vanhempieni kanssa. Pojat olivat jo merellä. Kaipasivat rantaa, merta ja isovanhempia.
Vasakota on suvun Raumalla olevan rantapalstan ja talon nimi. Poikien isovanhemmat asuvat siellä, minä vietin lapsuuteni kesät siellä, isovanhempieni kanssa.
Sukupaikoilla on väliä ja taloilla on nimi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti