Liian nopeaa

Esikoinen on sairastanut viikon eikä ole juuri sängystä noussut. Varmaankin huomenna mennään lääkäriin ja hiukan tarkempiin tutkimuksiin.
- Kesä on tullut niin että minä en ole huomannut! sanoi kun käväisi ulkona. Äänessä oli sekä iloa että kaihoa, alakuloakin. Kesä tuli häneltä huomaamatta, hän ei päässyt mukaan kesän tulemisen prosessiin.

Leikkasin nurmikon eilen ensimmäistä kertaa. Tajusin kuinka erilaiselta piha näytti kun muutimme tänne 11 vuotta sitten. Silloin kaikki oli umpeenkasvanutta, ränsistynyttä, puut täynnä kuolleita oksia. Päätiet oli pidetty auki niittämällä. Vanha puutarhan runko silti hahmottui kasvimaineen, perennapenkkeineen ja perunamaineen. Ruohosipuli sinnitteli, samoin iirikset. Osa kasveista taas oli levittäytynyt kaikkialle, kriikunapusikossa sai edetä vesuri kädessä. Työnsin ruohonleikkurin kohdasta, jossa oli silloin kuollut omenapuu ja sen kantoa olin kaivanut pitkään ja lopulta moottorisahan terän siihen pilaten.

Olen ollut mukana muutoksen prosesissa, mutta olen yrittänyt muuttaa niin vähän kuin mahdollista ja silti  - kaikki näyttää erilaiselta. Olen yrittänyt hidastaa muutosta ja silti se on ollut hirveän nopeaa.

Vanhan puutarhan rungosta on säilynyt paljon: omenatarha, kirsikat, kriikunapöheikkö, syreenialueet. Kasvimaa muutti ja perunamaata ei tullut, sen paikalla on poikien peliaukio. Vanha ohikulkija ihasteli autotallin eteläsienällä kirkkaan punaisina kukkivia tulppaaneja. - Nuo kukkivat tuossa jo heti sodan jälkeen. Katson ne joka vuosi.

Toukokuun lopulla tämä puutarha tuoksuu kirsikan, luumun ja omenan kukilta niin kuin se on tuoksunut jo sata vuotta. Ja tänä vuonna näyttäisi olevan ennätysmäärä paitsi kukkia niin myös mehiläisiä.