sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Pienet miehet ja pyssyt

Eteisessä makaa kasa pistooleja, rynnäkkökivääreitä ja konepistooleita. Lippaita, tetsareita, maastopukuja ja maskeja. Ja olen ihan oikeasti omassa kodissani.

Kaikki varusteet ovat täysin aitoja tai ainakin aidon näköisiä.

Pojat harrastavat softaamista.

Tänään naapurin isä vei sekä omansa että esikoiseni Saloon softaamaan, 70 km suunta. Ja koska yksi pelisessio kestää kuusi tuntia, kävin vuorostani heidät sieltä hakemassa. 70 km suunta. Tuon kuusi tuntia pojat juoksevat metsässä, ampuvat, säätävät aseitaan. Kaikki tapahtuu tiukkojen sääntöjen puitteissa, johdetusti.

Isovanhemmat haukkoivat henkeään nähdessään harrastuksen ja sen välineet. Eivätkä mitenkään suopean huvittuneesti. Poikien - ja ehkä tyttöjenkin - pyssyleikit ovat monille tabu. Onhan toki karmeaa nähdä lapsisotilas omassa kodissaan, mutta samalla muistan omat lapsuuden sotapainajaiset ja niiden käsittelyn hereillä pyssyjen kanssa. Enkä osaa paheksua. Sotaa ei estetä kieltämällä sen leikkiminen. Ja jo muutaman vuoden päästä valtio maksaa poikien maastopuvut ja antaa käteen ruudilla toimivan oikean rynnäkkökiväärin. Siinä vaiheessa toivon, että pyssyleikit on leikitty.

Kaverukset olivat tietokoneruudun sijasta ulkona koko päivän, juoksivat, konttasivat, ryömivät, vaanivat ja odottivat. Nälkä oli eväistä huolimatta hirmuinen, ja autoon kotipihaa ylittäessä poimitut omenat rutisivat suissa. Missä on tämän innostuksen salaisuus?






Uupuneet, onnelliset tähtisilmät kiipeämässä isin autoon. (Mirka)

Kun jostakin tehdään peli, se toimii, kiinnostaa ja innostaa.