Paikka ja voima

Suomen kauneimmat järvimaiset ruskan kehystäminä vilistävät ympärillä. Annan silmän kiintyä niihin niin paljon kuin tien seuraaminen ajaessa sallii.

Tampere uhkui nuoruutta, yrittämistä ja elinvoimaa. Se ei ole antanut periksi. Ihmiset viihtyivät, ideat syntyivät ja hymyilin.

Kuopiota en ole koskaan ennen nähnyt noin: ylhäältä vesien keskellä tai ehkä niiden takana. Näin Kuopion uusin silmin siltä ohiajotieltä.

Kävin katsomassa Lapinlahden ja sen kirkon; ihan mielijohteesta. Ihmiset ovat ylpeitä kirkoistaan ja syystä. Ajelin ympäri ja katselin, omaksi ilokseni. Jokin sykki hiljaisuuden alla.

Iisalmesta en saa selvää. Olenko jo liian kaukana? Kadut täyttyvät äänekkäistä mopoista, jytkynjytkyn autoista ja humalaisten örveltämisestä (juuri nyt jotain asiaa selvitetään hotellin edessä, karheasti ja kovaa). Olen ollut täällä vasta muutaman tunnin. Mistä täällä ihmiset saavat voimansa? Tuohon odotan vastausta huomiselta.

Itse olen kiinnittynyt useaan maisemaan, muutimme alvariinsa kun olin lapsi. Mutta samalla oppinut näkemään, että erilaisista paikoista voi voimaantua. Herkistyn Porin torin arkkitehtuurille, Nakkilan kirkolle tasaisten peltoaukeiden keskellä, Pyhärannan karuille kallioille, irtolohkareille ja lammasniityille. Punavuoren katujen kaiuille illalla ja Vanhan edustan elämälle.

Ja tietysti oman puutarhan hienolle, kuin gregoriaanisen kirkkolaulun tai teknomusan kaltaiselle hitaalle vuosimuutokselle ja vuosikymmenien kehitykselle. Niitä ei huomaa, mutta ne havaitsee.

Katson ulos pimeään Iisalmeen. Örinä on sammaltunut ja nuoripari kävelee käsi kädessä.

Jatkokertomus

Wilmassa on viesti, että kuopus on tullut kouluun likaisissa vaatteissa, nälkäisenä, väsyneenä ja läksyt tekemättä. Lyijykynää kun ei ollut löytynyt koko huushollista, kumista puhumattakaan.

Minä hoidan kotia etänä, työmatkoilta tai töistä. Parhaimmillaan se sujuu etätyössä. Mutta aina etäällä, ainakin jonkun näkökulmasta.

Ja vaimolla on omat huolehdittavansa.

Pojat siis lähtevät aamulla kouluun aika usein omin avuin ja tulevat sitten aikuisettomaan kotiin. Kaivelemaan ruokaa kaapeista, itsekurittamaan itseään läksyjen tekoon ja pysymään poissa pahasta.

Jos tässä hässäkässä ei ole tuolille kasatut puhtaat vaatteet menneet päälle, lautaselle jätetty munakas uponnut tai kynät on jätetty löytämättä, kun ne läksyt ovat oikeasti niin hirveän tylsiä, niin  se ei ole ihme. Se on luonnollista.

Todellisuudet eivät kohtaa.

Toki velvoitamme viestin jälkeen isoveljen katsomaan että pienempi tulee oikeasti kotiin koulupäivän jälkeen - näin ei siis ole aina tapahtunut, vaan on jääty kylille roikkumaan. Se on aika raju velvoitus 12-vuotiaalle. Mutta muuta isoa meillä ei nyt ole. Toki mouhoamme, että isompikin tekisi kunnolla läksyt. Mutta mouhoaminen on ainoa keinomme. Ja alkaahan tuo iso jo jotain oppia. Pienemmälle mouhoaminen vain lisää ahdistusta. Enkä haluaisi puhua 12-vuotiaasta isona.

Todellisuudet eivät kohtaa.

Kai luokanopet ovat päässeet elämässään aika helpolla.