keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Jatkokertomus

Wilmassa on viesti, että kuopus on tullut kouluun likaisissa vaatteissa, nälkäisenä, väsyneenä ja läksyt tekemättä. Lyijykynää kun ei ollut löytynyt koko huushollista, kumista puhumattakaan.

Minä hoidan kotia etänä, työmatkoilta tai töistä. Parhaimmillaan se sujuu etätyössä. Mutta aina etäällä, ainakin jonkun näkökulmasta.

Ja vaimolla on omat huolehdittavansa.

Pojat siis lähtevät aamulla kouluun aika usein omin avuin ja tulevat sitten aikuisettomaan kotiin. Kaivelemaan ruokaa kaapeista, itsekurittamaan itseään läksyjen tekoon ja pysymään poissa pahasta.

Jos tässä hässäkässä ei ole tuolille kasatut puhtaat vaatteet menneet päälle, lautaselle jätetty munakas uponnut tai kynät on jätetty löytämättä, kun ne läksyt ovat oikeasti niin hirveän tylsiä, niin  se ei ole ihme. Se on luonnollista.

Todellisuudet eivät kohtaa.

Toki velvoitamme viestin jälkeen isoveljen katsomaan että pienempi tulee oikeasti kotiin koulupäivän jälkeen - näin ei siis ole aina tapahtunut, vaan on jääty kylille roikkumaan. Se on aika raju velvoitus 12-vuotiaalle. Mutta muuta isoa meillä ei nyt ole. Toki mouhoamme, että isompikin tekisi kunnolla läksyt. Mutta mouhoaminen on ainoa keinomme. Ja alkaahan tuo iso jo jotain oppia. Pienemmälle mouhoaminen vain lisää ahdistusta. Enkä haluaisi puhua 12-vuotiaasta isona.

Todellisuudet eivät kohtaa.

Kai luokanopet ovat päässeet elämässään aika helpolla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti