Nuoruuden märkä syksy ja sen paluu

Menen hakemaan puita ja kastun.
Menen hakemaan ruohosipulia keittoon ja kastun.
Menen kantamaan makeaa vettä saunalle ja kastun.
Menen hakkaamaan puita liiterille ja kastun.

Hain pyörällä kuusi Karhua Raumalta ja kastuin.
Hain rankoja metsästä ja kastuin.
Hain vettä kaivolta ja kastuin.
Hain pyyhkeen narulta ja kastuin.

Kesä yli kaksikymmentä vuotta sitten tulee takaisin märkinä paitoina, litisevinä jalkoina ja -
sateen rauhoittavana äänenä.

Nyt pojat sotkevat levollisuuden, puuvajan katto on kuitenkin ehjä ja puut kuivia.
Nyt talo on oma ja puut omalla vastuulla.
Nyt vesi tulee hanasta mutta tulee sitä myös kaivosta.
Nyt elän näiden kahden kokemuksen asympttootisessa kohtaamisessa.

Olen aika vanha.

Elokuun viimeinen

Elokuun viimeinen on tänään.

Elonkorjuun, sadon, kesälevon, koulun aloittamisen; alkamisen ja loppumisen päivä.
Levon evaluaation, kasvukauden arvioimisen.

Elokuu kertoo että kasvaa voi vain levossa. Ja samalla hengästyttävän kiihkeästi kasvaen. Pojat ovat nyt eri poikia kuin vuosi sitten, eri huolet ja toiveet, pelot ja innoitukset. On opeteltava.

Piha tuottaa satoa, omenoita kaiken tarpeen yli. Kriikunat lepäävät tänä vuonna, samoin kurkkujen ja kesäkurpitsojen kanssa takkuiltiin. Mutta sokeriherneet kukkivat lupaavasti!

Edes eteisen ikkunasta ei näy enää onko autotallin valot jääneet päälle. Pihan ohi menevältä pyörätieltä näkyy vain vilhahdus salatusta puutarhasta. Liiankin tiheää jo, mutta mehän aloitimme 1948 ostetun tontin kanssa avoimesta hylätystä perunapellosta, onneksi vieressä oli tukena yli satavuotias talon vanha puutarha, meidän puutarha.

Sata vuotta sitten osattiin. Kiitos kuuluu heille.