Olen tänään kiivennyt kuuteen metriin nousevia tikkaita ainakin yli sata kertaa. Ainakin. Ja tullut alas. Ja aina päällä raskas työkaluliivi ja usein kädessä pätkä lautaa, ränniä tai niihin kiinnitettäviä osia. Suuntaan ja toiseen.
Olen siis vihdoin korjannut lumitalvien repimiä räystäskouruja ja rännejä. Verijäljin sinetöinyt uusia rakenteita. Apinan raivolla roikkunut tikkailla, venynyt ja lopulta pyörittänyt häntäni tikapuun aisaan viimeiseksi turvaksi. Bitumitiivisteen haju nenässä, hien kirvely silmissä ja lihasjännitys elämän lankana. Kuin viimeisillä voimilla turvaisin lapsilleni kuivan kodin.
Ulkopuolisesta (esim. kadun toisella puolella loivaa peltikattoaan mukavasti maalaavasta naapurista) tämä kaikki on saattanut näyttää siltä, kuin keski-ikäinen hieman ylipainoinen mies yrittäisi vihdoin korjata kolmatta vuotta repsottavia rännejään arveluttavilla varusteilla.
- Ja lakisääteisillä tauoilla saatiin kasvikuivuri täyteen ryöpättyä nokkosta ja lipstikkaa.
Mutta korjattu on. Kropassa on apinaolo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti