täällä taas

Olipa helppoa tämän blogin ylösnousemus, kuin kuolleen hankiinherättäminen, uudestisynnyttäminen. Kun noita vanhempia tekstejäni luin, valtasi ahdistus ja helpotus! Oliko joskus noin ja miten helposti nyt elän. Kun elämän ongelmat ovat nyt vain niin itseaiheutettuja, kuten vaikka kuntosalilla kipeytyneet lihakset, tai paikallaan pököttävät osakekurssit, tai autotalliin palamaan jäänyt valo mutta se onkin ledi eli hitot siitä, tai että ison uudehkon sitikan kaasunestejousitus ei ihan pärjännyt läheisen kauppapuiston niljanteille ja loskalle. Kun saan nukkua aina kun huvittaa. Poikien kanssa vakavasti välillä puhuttaa. Vaimo hiukan surettaa, ei tullut uraa ei millään. Itse katson maailmaa (huomatkaa hieno sana maa ilma) sillä oppineisuuden kritiikillä, ja kiitos Alma Mater Helsingin yliopisto, jonka silloin 19981 - 1995 sain. Kanssasi elän koko elämäni. Nyt siis herskutan herkeästi, yli viisikymmentä mutta roimasti, hetken vielä, alle kuusikymmentä, punttisalilla ja uima-altaalla pärjäävä. Mutta jo kohta myös vanhuuden aavistava. Ja siitäkin nauttiva. Parasta silti elämässä on ollut nähdä poikien kasvavan, kehittyvän, itsenäistyvän, omaa elämää rakentaen. Olen onnellinen ja juuri nyt vapaa huolista!

Pakko ruotsia oppia?

Esikoisella alkaa kouluruotsi ensi syksynä. Sitä on surtu kohta vuosi.

Minä käytän kotona aina välillä ruotsia. Siksi, että se on melkein kuin suomea, ja silti ajattelen eri näkökulmasta. Haluan ajatella eri näkökulmista. Meille tulee HBL, ainoa lehti joka tulee ja tulee siksi että appi tilaa sen meille. Ja luen sen, luin jo silloin kun se ei ollut ainoa. Kuuntelen vegaa ja ekstreemiä, autossa. Luen dekkareita, alunperinkin niin kirjoitettuja, ruotsiksi.

Esikoinen saa raivarin jos kuulee sanankin ruotsia. Koko kaveripiiri on päättänyt olla oppimatta sitä. Takuuvarmasti. Jos auton navigaattorin vieno naisääni kerto mihin mennä - ruotsiksi - niin navigaattori tulee raivon kohteeksi. Jos minä erehdyn möreästi dialogiin navigaatorin kanssa - ruotsiksi - niin siitä ilo irtoaa. Kengät lentelee ja ajo päätyy navigaattorin ohjeista piittaamatta penkereelle.

Kerroin esikoiselle suunnitelmastani:
- Ostan huippuhalpoja radioita ja piilotan ne ympäri taloa tosi hyvin. Ja kaikki säädän ruotsinkielisille asemille.
- Otan sähköt pois pääkatkaisimesta, vastasi.
- Sitten menee myös tietsikat ja netti.
- Pahus
- Etsin ne radiot ja tuhoan.
- Mutta sulla menee etsimisessä kymmeniä tunteja ja koko ajan kuuntelet ruotsia.
- Pahus. Sammutan sähköt ja etsin ne.
- Miten sä ne löydät jos niistä ei tuu ääntä.
- Hemmetin vittumainen suunnitelma.

Ja sitten varoitin, että jos se löytää oikein nätin ja kivan tytön, joka puhuu ruotsia niin mitäs sitten. 12-vuotias ei vastannut mitään.

Rakas päiväkirjani

Olin 10-vuotias:

20.7.1973

Sain tämän päiväkirjan palkaksi samulin hoidosta. Hoidin samulia sen aikaa kun isä, äiti ja Kaisa kävivät kaupungilla, Kaisa terapiassa.

Illemmalla me käytiin kylässä Eskolilla. Tulimme kotiin joskus kymmenen tienoilla, sen jälkeen menimme nukkumaan.

Siivosin vanhan lipaston laatikkoja, ei niitä ollut avattu pariin vuosikymmeneen. Miku halusi laatikot itselleen, oikein oikeutetusti, onhan ne Mikun huoneessa. Sieltä tämä löytyi.

21.7 LAUANTAINA

Aamulla menimme Kaisan kanssa kaupungille, siellä ei tapahtunut mitään erikoista. 

Päivemmällä menivät isä ja äiti kirkkoon.

Aika myöhään illalla menin heittelemään liidokkia jannen kanssa.

22.7 SUNNUNTAINA

Aamulla laskin laskuja. Sen jälkeen lähdin ajelemaan metsään. Metsästä palatessani menin urheilukeskuksen kautta ja jäin sinne katselemaan jotain juniorijalkapallo-ottelua. Kun palasin kotiin niin lähdimme metsäretkelle.

Vielä myöhään illalla menin kylpyyn.

Käsiala muuttuu kaameaksi, sotkuisia isoja tikkukirjaimia:

28.10 OLEMME MUUTTANEET NOKIALLE.
...
MINULTA NYRJÄHTI KÄSI KUN SAULI LÖI SIIHEN, NYT SIINÄ ON MÄRKÄ SIDE.

25.12 EILEN OLI JOULUAATTO. SAIN PEKALTA PUHALLLUSPUTKEN JA VOIMAILUKONEEN.

29.12.1973
NOKIALLA
ANNUKKA LÄHTI EILEN PORIIN, KAISA HUUSI KUIN HULLU, TÄNÄ AAMUNA LÄHTI SAULI SÄKYLÄÄN. PÄIVÄLLÄ LÄHTIVÄT ISÄ JA ÄITI KYLÄÄN.

En viihtynyt Nokialla, alkuunkaan. Se näkyy.

8.3 PERJANTAI
KAIKKI OVAT HULLUJA.

18.9 1974 KLO 18.50
OLEMME MUUTTANEET HARJUNIITTYYN OLEN OPPIKOULUN TOISELLA LUOKALLA. TÄÄLLÄ HARJUNIITYSSÄ ON KIVAA, EN OLE VIELÄ SAANUT KAVEREITA MUTTA OLEMMEKIN ASUNEET TÄÄLLÄ VASTA KAKSI KUUKAUTTA.
OLEN LIITTYNYT ELOKUVAKERHOON KAMERAKERHON LISÄKSI.

Mielialat kohenevat:

10.12.74

joulu on taas joulu on taas oh yeah, yes it is. On toiseksi viimeinen viikko. Yes it is. Sain matikasta 9 ja uskonnosta 10- ja englannista (pistokkaista) 10! oh yeah. Yes it is!

Mutta on pettymyksiäkin:

Perjantai 27.12

Kaisa sai suklaakonvehteja enkä minä saanut.

 Sitten on taulukko rikoitusta ikkunoista ja niiden rikkojista.

ja elämän tärkeitä asioita:

17.6.1975

Koulu on loppunut jo aikaa sitten, sain 8,6 keskiarvoksi ja sain myös 10 vaihteisen TUNTURIN. Kävin sillä Hämeenlinnassa.

Hajanaisia kirjauksia lemmikkien voinnista, pennuista ja kuolemista, akvaarion voinnista, mummin tuloista ja menoista ja pikkusiskojen töppäyksistä.

Viimenen kirjaus 14.5 -76:

Klo on 6, muut nukkuvat vielä. Eilen oli ruotsinkokeet. Missähän mun Historiallisia romaaneja II on? Mä en löydä sitä mistään.

Silloin olin juuri täyttänyt 13.

Jääkausi ja nykyisyys

Talo on jääkautisen joen pohjalla. Viiden metrin syvyydestä löysin isoja painuneita levämattoja ja kotiloita, kahden saven välistä, kun kaiveltiin.

Sen päällä on hiekkaa, pari metriä. Ja sitten multaa.
Tässä on ollu hevoshaka melkein 500 vuotta. Siis satavuotisten hevonpaskojen päällä puutarhaa pidetään. Ja se kasvaa, rehottaa.

Siihen paikkaan laitettu tämä talo, huhujen mukaan Terijoelta tuotuna. Joskus 1890 - 1910. Sitten sitä on asuttu; ensin ruotsiksi, sitten suomeksi ja nyt aika monella kielellä. Maalattu ja korjattu, mutta hirret pysyvät. Katossa on ollut päre, huopa ja nyt 50-luvun paksu pelti. Eikä kai koskaan asujan aika tai voimat ole oikein riittäneet talon hoitamiseen.

Tämmöinen minulle annettiin. Ihan ansiotta, ei edes perintönä.

Syksy

Kamera löytyi, vihdoin. Se löytyi poikien huoneen ruuhkaiselta lattialta sinne pudonnutta luottokorttia etsiessä. Korttia olisi tarvittu nettipäivityksen maksamiseen.

Potkin saappaat jalkaan ja tein pihakävelyn. Pelkkä ruudun tuijottaminen ryydyttää. Vettä tuli taivaalta pieninä pisaroina jotka tarttuivat puiden oksiin ja putosivat päälleni suurina. Kameran näyttö sai osansa.

Kesä makasi maassa lehtinä, omenoina, kaatuneina polkupyörinä, leluina.

Jotain apeutta pihassa oli, vaikka puiden oksat ja rungot piirtyivät tummina väriä vilisevään maahan. Koleus ja sade, hämäryys ja talven vääjäämätön tulo.

Tyrnit odottavat, tyrkyttävät, pensaissa. Vene on peitelty ja puuvaja täynnä. Ja kattilallinen sinisimpukoita, ulkopöydällä kylmässä, keittämistä odottamassa.

Joku oli intoutunut tekemään puutarhatöitä, koska kasvihuoneen seinää vasten kokoamani työkalut oli levitetty pitkin pihaa. Syreenimajan pöydällä oli myrskylyhty, huvimajan pöytä oli kuitenkin tyhjennetty. Grilli odotti myöhäistä grillaajaa.
Ilma tuoksui maatuville lehdille, sillä tavalla kirpeästi.














Taidankin lähteä hakemaan polttopuita sisälle.

Paikka ja voima

Suomen kauneimmat järvimaiset ruskan kehystäminä vilistävät ympärillä. Annan silmän kiintyä niihin niin paljon kuin tien seuraaminen ajaessa sallii.

Tampere uhkui nuoruutta, yrittämistä ja elinvoimaa. Se ei ole antanut periksi. Ihmiset viihtyivät, ideat syntyivät ja hymyilin.

Kuopiota en ole koskaan ennen nähnyt noin: ylhäältä vesien keskellä tai ehkä niiden takana. Näin Kuopion uusin silmin siltä ohiajotieltä.

Kävin katsomassa Lapinlahden ja sen kirkon; ihan mielijohteesta. Ihmiset ovat ylpeitä kirkoistaan ja syystä. Ajelin ympäri ja katselin, omaksi ilokseni. Jokin sykki hiljaisuuden alla.

Iisalmesta en saa selvää. Olenko jo liian kaukana? Kadut täyttyvät äänekkäistä mopoista, jytkynjytkyn autoista ja humalaisten örveltämisestä (juuri nyt jotain asiaa selvitetään hotellin edessä, karheasti ja kovaa). Olen ollut täällä vasta muutaman tunnin. Mistä täällä ihmiset saavat voimansa? Tuohon odotan vastausta huomiselta.

Itse olen kiinnittynyt useaan maisemaan, muutimme alvariinsa kun olin lapsi. Mutta samalla oppinut näkemään, että erilaisista paikoista voi voimaantua. Herkistyn Porin torin arkkitehtuurille, Nakkilan kirkolle tasaisten peltoaukeiden keskellä, Pyhärannan karuille kallioille, irtolohkareille ja lammasniityille. Punavuoren katujen kaiuille illalla ja Vanhan edustan elämälle.

Ja tietysti oman puutarhan hienolle, kuin gregoriaanisen kirkkolaulun tai teknomusan kaltaiselle hitaalle vuosimuutokselle ja vuosikymmenien kehitykselle. Niitä ei huomaa, mutta ne havaitsee.

Katson ulos pimeään Iisalmeen. Örinä on sammaltunut ja nuoripari kävelee käsi kädessä.

Jatkokertomus

Wilmassa on viesti, että kuopus on tullut kouluun likaisissa vaatteissa, nälkäisenä, väsyneenä ja läksyt tekemättä. Lyijykynää kun ei ollut löytynyt koko huushollista, kumista puhumattakaan.

Minä hoidan kotia etänä, työmatkoilta tai töistä. Parhaimmillaan se sujuu etätyössä. Mutta aina etäällä, ainakin jonkun näkökulmasta.

Ja vaimolla on omat huolehdittavansa.

Pojat siis lähtevät aamulla kouluun aika usein omin avuin ja tulevat sitten aikuisettomaan kotiin. Kaivelemaan ruokaa kaapeista, itsekurittamaan itseään läksyjen tekoon ja pysymään poissa pahasta.

Jos tässä hässäkässä ei ole tuolille kasatut puhtaat vaatteet menneet päälle, lautaselle jätetty munakas uponnut tai kynät on jätetty löytämättä, kun ne läksyt ovat oikeasti niin hirveän tylsiä, niin  se ei ole ihme. Se on luonnollista.

Todellisuudet eivät kohtaa.

Toki velvoitamme viestin jälkeen isoveljen katsomaan että pienempi tulee oikeasti kotiin koulupäivän jälkeen - näin ei siis ole aina tapahtunut, vaan on jääty kylille roikkumaan. Se on aika raju velvoitus 12-vuotiaalle. Mutta muuta isoa meillä ei nyt ole. Toki mouhoamme, että isompikin tekisi kunnolla läksyt. Mutta mouhoaminen on ainoa keinomme. Ja alkaahan tuo iso jo jotain oppia. Pienemmälle mouhoaminen vain lisää ahdistusta. Enkä haluaisi puhua 12-vuotiaasta isona.

Todellisuudet eivät kohtaa.

Kai luokanopet ovat päässeet elämässään aika helpolla.