Esikoisella alkaa kouluruotsi ensi syksynä. Sitä on surtu kohta vuosi.
Minä käytän kotona aina välillä ruotsia. Siksi, että se on melkein kuin suomea, ja silti ajattelen eri näkökulmasta. Haluan ajatella eri näkökulmista. Meille tulee HBL, ainoa lehti joka tulee ja tulee siksi että appi tilaa sen meille. Ja luen sen, luin jo silloin kun se ei ollut ainoa. Kuuntelen vegaa ja ekstreemiä, autossa. Luen dekkareita, alunperinkin niin kirjoitettuja, ruotsiksi.
Esikoinen saa raivarin jos kuulee sanankin ruotsia. Koko kaveripiiri on päättänyt olla oppimatta sitä. Takuuvarmasti. Jos auton navigaattorin vieno naisääni kerto mihin mennä - ruotsiksi - niin navigaattori tulee raivon kohteeksi. Jos minä erehdyn möreästi dialogiin navigaatorin kanssa - ruotsiksi - niin siitä ilo irtoaa. Kengät lentelee ja ajo päätyy navigaattorin ohjeista piittaamatta penkereelle.
Kerroin esikoiselle suunnitelmastani:
- Ostan huippuhalpoja radioita ja piilotan ne ympäri taloa tosi hyvin. Ja kaikki säädän ruotsinkielisille asemille.
- Otan sähköt pois pääkatkaisimesta, vastasi.
- Sitten menee myös tietsikat ja netti.
- Pahus
- Etsin ne radiot ja tuhoan.
- Mutta sulla menee etsimisessä kymmeniä tunteja ja koko ajan kuuntelet ruotsia.
- Pahus. Sammutan sähköt ja etsin ne.
- Miten sä ne löydät jos niistä ei tuu ääntä.
- Hemmetin vittumainen suunnitelma.
Ja sitten varoitin, että jos se löytää oikein nätin ja kivan tytön, joka puhuu ruotsia niin mitäs sitten. 12-vuotias ei vastannut mitään.
keskiviikko 12. joulukuuta 2012
perjantai 23. marraskuuta 2012
Rakas päiväkirjani
Olin 10-vuotias:
20.7.1973
Sain tämän päiväkirjan palkaksi samulin hoidosta. Hoidin samulia sen aikaa kun isä, äiti ja Kaisa kävivät kaupungilla, Kaisa terapiassa.
Illemmalla me käytiin kylässä Eskolilla. Tulimme kotiin joskus kymmenen tienoilla, sen jälkeen menimme nukkumaan.
Siivosin vanhan lipaston laatikkoja, ei niitä ollut avattu pariin vuosikymmeneen. Miku halusi laatikot itselleen, oikein oikeutetusti, onhan ne Mikun huoneessa. Sieltä tämä löytyi.
21.7 LAUANTAINA
Aamulla menimme Kaisan kanssa kaupungille, siellä ei tapahtunut mitään erikoista.
Päivemmällä menivät isä ja äiti kirkkoon.
Aika myöhään illalla menin heittelemään liidokkia jannen kanssa.
22.7 SUNNUNTAINA
Aamulla laskin laskuja. Sen jälkeen lähdin ajelemaan metsään. Metsästä palatessani menin urheilukeskuksen kautta ja jäin sinne katselemaan jotain juniorijalkapallo-ottelua. Kun palasin kotiin niin lähdimme metsäretkelle.
Vielä myöhään illalla menin kylpyyn.
Käsiala muuttuu kaameaksi, sotkuisia isoja tikkukirjaimia:
28.10 OLEMME MUUTTANEET NOKIALLE.
...
MINULTA NYRJÄHTI KÄSI KUN SAULI LÖI SIIHEN, NYT SIINÄ ON MÄRKÄ SIDE.
25.12 EILEN OLI JOULUAATTO. SAIN PEKALTA PUHALLLUSPUTKEN JA VOIMAILUKONEEN.
29.12.1973
NOKIALLA
ANNUKKA LÄHTI EILEN PORIIN, KAISA HUUSI KUIN HULLU, TÄNÄ AAMUNA LÄHTI SAULI SÄKYLÄÄN. PÄIVÄLLÄ LÄHTIVÄT ISÄ JA ÄITI KYLÄÄN.
En viihtynyt Nokialla, alkuunkaan. Se näkyy.
8.3 PERJANTAI
KAIKKI OVAT HULLUJA.
18.9 1974 KLO 18.50
OLEMME MUUTTANEET HARJUNIITTYYN OLEN OPPIKOULUN TOISELLA LUOKALLA. TÄÄLLÄ HARJUNIITYSSÄ ON KIVAA, EN OLE VIELÄ SAANUT KAVEREITA MUTTA OLEMMEKIN ASUNEET TÄÄLLÄ VASTA KAKSI KUUKAUTTA.
OLEN LIITTYNYT ELOKUVAKERHOON KAMERAKERHON LISÄKSI.
Mielialat kohenevat:
10.12.74
joulu on taas joulu on taas oh yeah, yes it is. On toiseksi viimeinen viikko. Yes it is. Sain matikasta 9 ja uskonnosta 10- ja englannista (pistokkaista) 10! oh yeah. Yes it is!
Mutta on pettymyksiäkin:
Perjantai 27.12
Kaisa sai suklaakonvehteja enkä minä saanut.
Sitten on taulukko rikoitusta ikkunoista ja niiden rikkojista.
ja elämän tärkeitä asioita:
17.6.1975
Koulu on loppunut jo aikaa sitten, sain 8,6 keskiarvoksi ja sain myös 10 vaihteisen TUNTURIN. Kävin sillä Hämeenlinnassa.
Hajanaisia kirjauksia lemmikkien voinnista, pennuista ja kuolemista, akvaarion voinnista, mummin tuloista ja menoista ja pikkusiskojen töppäyksistä.
Viimenen kirjaus 14.5 -76:
Klo on 6, muut nukkuvat vielä. Eilen oli ruotsinkokeet. Missähän mun Historiallisia romaaneja II on? Mä en löydä sitä mistään.
Silloin olin juuri täyttänyt 13.
maanantai 12. marraskuuta 2012
Jääkausi ja nykyisyys
Talo on jääkautisen joen pohjalla. Viiden metrin syvyydestä löysin isoja painuneita levämattoja ja kotiloita, kahden saven välistä, kun kaiveltiin.
Sen päällä on hiekkaa, pari metriä. Ja sitten multaa.
Tässä on ollu hevoshaka melkein 500 vuotta. Siis satavuotisten hevonpaskojen päällä puutarhaa pidetään. Ja se kasvaa, rehottaa.
Siihen paikkaan laitettu tämä talo, huhujen mukaan Terijoelta tuotuna. Joskus 1890 - 1910. Sitten sitä on asuttu; ensin ruotsiksi, sitten suomeksi ja nyt aika monella kielellä. Maalattu ja korjattu, mutta hirret pysyvät. Katossa on ollut päre, huopa ja nyt 50-luvun paksu pelti. Eikä kai koskaan asujan aika tai voimat ole oikein riittäneet talon hoitamiseen.
Tämmöinen minulle annettiin. Ihan ansiotta, ei edes perintönä.
perjantai 2. marraskuuta 2012
Syksy
Kamera löytyi, vihdoin. Se löytyi poikien huoneen ruuhkaiselta lattialta sinne pudonnutta luottokorttia etsiessä. Korttia olisi tarvittu nettipäivityksen maksamiseen.
Potkin saappaat jalkaan ja tein pihakävelyn. Pelkkä ruudun tuijottaminen ryydyttää. Vettä tuli taivaalta pieninä pisaroina jotka tarttuivat puiden oksiin ja putosivat päälleni suurina. Kameran näyttö sai osansa.
Kesä makasi maassa lehtinä, omenoina, kaatuneina polkupyörinä, leluina.
Jotain apeutta pihassa oli, vaikka puiden oksat ja rungot piirtyivät tummina väriä vilisevään maahan. Koleus ja sade, hämäryys ja talven vääjäämätön tulo.
Tyrnit odottavat, tyrkyttävät, pensaissa. Vene on peitelty ja puuvaja täynnä. Ja kattilallinen sinisimpukoita, ulkopöydällä kylmässä, keittämistä odottamassa.
Joku oli intoutunut tekemään puutarhatöitä, koska kasvihuoneen seinää vasten kokoamani työkalut oli levitetty pitkin pihaa. Syreenimajan pöydällä oli myrskylyhty, huvimajan pöytä oli kuitenkin tyhjennetty. Grilli odotti myöhäistä grillaajaa.
Ilma tuoksui maatuville lehdille, sillä tavalla kirpeästi.
Taidankin lähteä hakemaan polttopuita sisälle.
Potkin saappaat jalkaan ja tein pihakävelyn. Pelkkä ruudun tuijottaminen ryydyttää. Vettä tuli taivaalta pieninä pisaroina jotka tarttuivat puiden oksiin ja putosivat päälleni suurina. Kameran näyttö sai osansa.
Kesä makasi maassa lehtinä, omenoina, kaatuneina polkupyörinä, leluina.
Jotain apeutta pihassa oli, vaikka puiden oksat ja rungot piirtyivät tummina väriä vilisevään maahan. Koleus ja sade, hämäryys ja talven vääjäämätön tulo.
Tyrnit odottavat, tyrkyttävät, pensaissa. Vene on peitelty ja puuvaja täynnä. Ja kattilallinen sinisimpukoita, ulkopöydällä kylmässä, keittämistä odottamassa.
Joku oli intoutunut tekemään puutarhatöitä, koska kasvihuoneen seinää vasten kokoamani työkalut oli levitetty pitkin pihaa. Syreenimajan pöydällä oli myrskylyhty, huvimajan pöytä oli kuitenkin tyhjennetty. Grilli odotti myöhäistä grillaajaa.
Ilma tuoksui maatuville lehdille, sillä tavalla kirpeästi.
Taidankin lähteä hakemaan polttopuita sisälle.
torstai 4. lokakuuta 2012
Paikka ja voima
Suomen kauneimmat järvimaiset ruskan kehystäminä vilistävät ympärillä. Annan silmän kiintyä niihin niin paljon kuin tien seuraaminen ajaessa sallii.
Tampere uhkui nuoruutta, yrittämistä ja elinvoimaa. Se ei ole antanut periksi. Ihmiset viihtyivät, ideat syntyivät ja hymyilin.
Kuopiota en ole koskaan ennen nähnyt noin: ylhäältä vesien keskellä tai ehkä niiden takana. Näin Kuopion uusin silmin siltä ohiajotieltä.
Kävin katsomassa Lapinlahden ja sen kirkon; ihan mielijohteesta. Ihmiset ovat ylpeitä kirkoistaan ja syystä. Ajelin ympäri ja katselin, omaksi ilokseni. Jokin sykki hiljaisuuden alla.
Iisalmesta en saa selvää. Olenko jo liian kaukana? Kadut täyttyvät äänekkäistä mopoista, jytkynjytkyn autoista ja humalaisten örveltämisestä (juuri nyt jotain asiaa selvitetään hotellin edessä, karheasti ja kovaa). Olen ollut täällä vasta muutaman tunnin. Mistä täällä ihmiset saavat voimansa? Tuohon odotan vastausta huomiselta.
Itse olen kiinnittynyt useaan maisemaan, muutimme alvariinsa kun olin lapsi. Mutta samalla oppinut näkemään, että erilaisista paikoista voi voimaantua. Herkistyn Porin torin arkkitehtuurille, Nakkilan kirkolle tasaisten peltoaukeiden keskellä, Pyhärannan karuille kallioille, irtolohkareille ja lammasniityille. Punavuoren katujen kaiuille illalla ja Vanhan edustan elämälle.
Ja tietysti oman puutarhan hienolle, kuin gregoriaanisen kirkkolaulun tai teknomusan kaltaiselle hitaalle vuosimuutokselle ja vuosikymmenien kehitykselle. Niitä ei huomaa, mutta ne havaitsee.
Katson ulos pimeään Iisalmeen. Örinä on sammaltunut ja nuoripari kävelee käsi kädessä.
Tampere uhkui nuoruutta, yrittämistä ja elinvoimaa. Se ei ole antanut periksi. Ihmiset viihtyivät, ideat syntyivät ja hymyilin.
Kuopiota en ole koskaan ennen nähnyt noin: ylhäältä vesien keskellä tai ehkä niiden takana. Näin Kuopion uusin silmin siltä ohiajotieltä.
Kävin katsomassa Lapinlahden ja sen kirkon; ihan mielijohteesta. Ihmiset ovat ylpeitä kirkoistaan ja syystä. Ajelin ympäri ja katselin, omaksi ilokseni. Jokin sykki hiljaisuuden alla.
Iisalmesta en saa selvää. Olenko jo liian kaukana? Kadut täyttyvät äänekkäistä mopoista, jytkynjytkyn autoista ja humalaisten örveltämisestä (juuri nyt jotain asiaa selvitetään hotellin edessä, karheasti ja kovaa). Olen ollut täällä vasta muutaman tunnin. Mistä täällä ihmiset saavat voimansa? Tuohon odotan vastausta huomiselta.
Itse olen kiinnittynyt useaan maisemaan, muutimme alvariinsa kun olin lapsi. Mutta samalla oppinut näkemään, että erilaisista paikoista voi voimaantua. Herkistyn Porin torin arkkitehtuurille, Nakkilan kirkolle tasaisten peltoaukeiden keskellä, Pyhärannan karuille kallioille, irtolohkareille ja lammasniityille. Punavuoren katujen kaiuille illalla ja Vanhan edustan elämälle.
Ja tietysti oman puutarhan hienolle, kuin gregoriaanisen kirkkolaulun tai teknomusan kaltaiselle hitaalle vuosimuutokselle ja vuosikymmenien kehitykselle. Niitä ei huomaa, mutta ne havaitsee.
Katson ulos pimeään Iisalmeen. Örinä on sammaltunut ja nuoripari kävelee käsi kädessä.
keskiviikko 3. lokakuuta 2012
Jatkokertomus
Wilmassa on viesti, että kuopus on tullut kouluun likaisissa vaatteissa, nälkäisenä, väsyneenä ja läksyt tekemättä. Lyijykynää kun ei ollut löytynyt koko huushollista, kumista puhumattakaan.
Minä hoidan kotia etänä, työmatkoilta tai töistä. Parhaimmillaan se sujuu etätyössä. Mutta aina etäällä, ainakin jonkun näkökulmasta.
Ja vaimolla on omat huolehdittavansa.
Pojat siis lähtevät aamulla kouluun aika usein omin avuin ja tulevat sitten aikuisettomaan kotiin. Kaivelemaan ruokaa kaapeista, itsekurittamaan itseään läksyjen tekoon ja pysymään poissa pahasta.
Jos tässä hässäkässä ei ole tuolille kasatut puhtaat vaatteet menneet päälle, lautaselle jätetty munakas uponnut tai kynät on jätetty löytämättä, kun ne läksyt ovat oikeasti niin hirveän tylsiä, niin se ei ole ihme. Se on luonnollista.
Todellisuudet eivät kohtaa.
Toki velvoitamme viestin jälkeen isoveljen katsomaan että pienempi tulee oikeasti kotiin koulupäivän jälkeen - näin ei siis ole aina tapahtunut, vaan on jääty kylille roikkumaan. Se on aika raju velvoitus 12-vuotiaalle. Mutta muuta isoa meillä ei nyt ole. Toki mouhoamme, että isompikin tekisi kunnolla läksyt. Mutta mouhoaminen on ainoa keinomme. Ja alkaahan tuo iso jo jotain oppia. Pienemmälle mouhoaminen vain lisää ahdistusta. Enkä haluaisi puhua 12-vuotiaasta isona.
Todellisuudet eivät kohtaa.
Kai luokanopet ovat päässeet elämässään aika helpolla.
Minä hoidan kotia etänä, työmatkoilta tai töistä. Parhaimmillaan se sujuu etätyössä. Mutta aina etäällä, ainakin jonkun näkökulmasta.
Ja vaimolla on omat huolehdittavansa.
Pojat siis lähtevät aamulla kouluun aika usein omin avuin ja tulevat sitten aikuisettomaan kotiin. Kaivelemaan ruokaa kaapeista, itsekurittamaan itseään läksyjen tekoon ja pysymään poissa pahasta.
Jos tässä hässäkässä ei ole tuolille kasatut puhtaat vaatteet menneet päälle, lautaselle jätetty munakas uponnut tai kynät on jätetty löytämättä, kun ne läksyt ovat oikeasti niin hirveän tylsiä, niin se ei ole ihme. Se on luonnollista.
Todellisuudet eivät kohtaa.
Toki velvoitamme viestin jälkeen isoveljen katsomaan että pienempi tulee oikeasti kotiin koulupäivän jälkeen - näin ei siis ole aina tapahtunut, vaan on jääty kylille roikkumaan. Se on aika raju velvoitus 12-vuotiaalle. Mutta muuta isoa meillä ei nyt ole. Toki mouhoamme, että isompikin tekisi kunnolla läksyt. Mutta mouhoaminen on ainoa keinomme. Ja alkaahan tuo iso jo jotain oppia. Pienemmälle mouhoaminen vain lisää ahdistusta. Enkä haluaisi puhua 12-vuotiaasta isona.
Todellisuudet eivät kohtaa.
Kai luokanopet ovat päässeet elämässään aika helpolla.
sunnuntai 23. syyskuuta 2012
Sunnuntaisade
Efraim, siis seitsemänkilon kissanpoika, tuli sylissä ulos mutta kun edettiin metrin verran katoksen alta kaatosateeseen loikkasi takaisin sisälle ja meni kieppiin villashaalin päälle puusohvan nurkkaan.
Minä taas pistin kameran taskuun ja otin ämpärin käteen. Niskaan jotain muka sateen pitävää ja valkoiset Hait jalkaan. Omenankeruuseen. Eiliset sienet olivat jo joko kuivurissa tai syöty, rouskut hapettumassa kattilassa, veteen upotettuina. Sitä projektia ei sade haittaa.
Ränni puski vettä suppiloon, joka johtaa maahan upotettuun piha-altaaseen. Tai siis nyt johtaa valtaisaan monttuun, johon laitettava allasmuovi odottaa vielä paketissaan autallissa. Kaikkea ei ehdi mutta putket on vedetty. Sadevesimittari näyttää täyttä, sahaustuelle, joka on unohtunut ulos, unohtunut muoviastia samoin.
Se maanpäällä oleva piha-allas, johon saunasta olen pulahtanut, valuu yli. Lehdet koristavat sen pintaa, osin myös pohjaa. Kohta on aika olla unohtamatta sitä ulos. Se täytyy pestä ja nostaa sisälle ennen jäiden tuloa.
Vuotavasta vesikourusta tippuva vesi on hakannut ruohon syrjään ja kaivanut soran esiin. Tuo kouru ei kyllä viime kesänä vuotanut. Korjauslistalle, onneksi nurkkiin on kertynyt hyvää kourua. On vaan pirullisen korkealla tuo.
Jäätävä vesi ruoskii vähäisellä tukalla suojattua päälakea. Mutta omenoita kertyy, märkiä, kiinteitä, tuoksuvia, maistuvia.
Kannatti.
Minä taas pistin kameran taskuun ja otin ämpärin käteen. Niskaan jotain muka sateen pitävää ja valkoiset Hait jalkaan. Omenankeruuseen. Eiliset sienet olivat jo joko kuivurissa tai syöty, rouskut hapettumassa kattilassa, veteen upotettuina. Sitä projektia ei sade haittaa.
Ränni puski vettä suppiloon, joka johtaa maahan upotettuun piha-altaaseen. Tai siis nyt johtaa valtaisaan monttuun, johon laitettava allasmuovi odottaa vielä paketissaan autallissa. Kaikkea ei ehdi mutta putket on vedetty. Sadevesimittari näyttää täyttä, sahaustuelle, joka on unohtunut ulos, unohtunut muoviastia samoin.
Se maanpäällä oleva piha-allas, johon saunasta olen pulahtanut, valuu yli. Lehdet koristavat sen pintaa, osin myös pohjaa. Kohta on aika olla unohtamatta sitä ulos. Se täytyy pestä ja nostaa sisälle ennen jäiden tuloa.
 |
| Märkä kottikärryn pinta on kuin kuvastin. |
 |
| Sokeriherne jaksaa. Kunnioitan. |
Vuotavasta vesikourusta tippuva vesi on hakannut ruohon syrjään ja kaivanut soran esiin. Tuo kouru ei kyllä viime kesänä vuotanut. Korjauslistalle, onneksi nurkkiin on kertynyt hyvää kourua. On vaan pirullisen korkealla tuo.
Jäätävä vesi ruoskii vähäisellä tukalla suojattua päälakea. Mutta omenoita kertyy, märkiä, kiinteitä, tuoksuvia, maistuvia.
Kannatti.
sunnuntai 16. syyskuuta 2012
Pienet miehet ja pyssyt
Eteisessä makaa kasa pistooleja, rynnäkkökivääreitä ja konepistooleita. Lippaita, tetsareita, maastopukuja ja maskeja. Ja olen ihan oikeasti omassa kodissani.
Kaikki varusteet ovat täysin aitoja tai ainakin aidon näköisiä.
Pojat harrastavat softaamista.
Tänään naapurin isä vei sekä omansa että esikoiseni Saloon softaamaan, 70 km suunta. Ja koska yksi pelisessio kestää kuusi tuntia, kävin vuorostani heidät sieltä hakemassa. 70 km suunta. Tuon kuusi tuntia pojat juoksevat metsässä, ampuvat, säätävät aseitaan. Kaikki tapahtuu tiukkojen sääntöjen puitteissa, johdetusti.
Isovanhemmat haukkoivat henkeään nähdessään harrastuksen ja sen välineet. Eivätkä mitenkään suopean huvittuneesti. Poikien - ja ehkä tyttöjenkin - pyssyleikit ovat monille tabu. Onhan toki karmeaa nähdä lapsisotilas omassa kodissaan, mutta samalla muistan omat lapsuuden sotapainajaiset ja niiden käsittelyn hereillä pyssyjen kanssa. Enkä osaa paheksua. Sotaa ei estetä kieltämällä sen leikkiminen. Ja jo muutaman vuoden päästä valtio maksaa poikien maastopuvut ja antaa käteen ruudilla toimivan oikean rynnäkkökiväärin. Siinä vaiheessa toivon, että pyssyleikit on leikitty.
Kaverukset olivat tietokoneruudun sijasta ulkona koko päivän, juoksivat, konttasivat, ryömivät, vaanivat ja odottivat. Nälkä oli eväistä huolimatta hirmuinen, ja autoon kotipihaa ylittäessä poimitut omenat rutisivat suissa. Missä on tämän innostuksen salaisuus?
Kun jostakin tehdään peli, se toimii, kiinnostaa ja innostaa.
Kaikki varusteet ovat täysin aitoja tai ainakin aidon näköisiä.
Pojat harrastavat softaamista.
Tänään naapurin isä vei sekä omansa että esikoiseni Saloon softaamaan, 70 km suunta. Ja koska yksi pelisessio kestää kuusi tuntia, kävin vuorostani heidät sieltä hakemassa. 70 km suunta. Tuon kuusi tuntia pojat juoksevat metsässä, ampuvat, säätävät aseitaan. Kaikki tapahtuu tiukkojen sääntöjen puitteissa, johdetusti.
Isovanhemmat haukkoivat henkeään nähdessään harrastuksen ja sen välineet. Eivätkä mitenkään suopean huvittuneesti. Poikien - ja ehkä tyttöjenkin - pyssyleikit ovat monille tabu. Onhan toki karmeaa nähdä lapsisotilas omassa kodissaan, mutta samalla muistan omat lapsuuden sotapainajaiset ja niiden käsittelyn hereillä pyssyjen kanssa. Enkä osaa paheksua. Sotaa ei estetä kieltämällä sen leikkiminen. Ja jo muutaman vuoden päästä valtio maksaa poikien maastopuvut ja antaa käteen ruudilla toimivan oikean rynnäkkökiväärin. Siinä vaiheessa toivon, että pyssyleikit on leikitty.
Kaverukset olivat tietokoneruudun sijasta ulkona koko päivän, juoksivat, konttasivat, ryömivät, vaanivat ja odottivat. Nälkä oli eväistä huolimatta hirmuinen, ja autoon kotipihaa ylittäessä poimitut omenat rutisivat suissa. Missä on tämän innostuksen salaisuus?
 |
| Uupuneet, onnelliset tähtisilmät kiipeämässä isin autoon. (Mirka) |
Kun jostakin tehdään peli, se toimii, kiinnostaa ja innostaa.
maanantai 10. syyskuuta 2012
Oma työ ja sama koti
Minulla on työ.
Minun työni on juuri nyt parasta, mitä voin kuvitella. Siitä maksetaan ihan kohtuullisesti ja itse joudun rajoittamaan lähinnä omaa työni tekemistä, en pakottamaan itseäni sen tekemiseen. Työ ja minä olemme samaa.
Ja voin jopa kuvitella tekeväni jotain muuta. Sekin on henkireikä, mahdollisuus ja mielentila. Kertoo että en ripustaudu nykyisyyteen. Ja että minulla on asema, joka mahdollistaa oman elämän suunnittelun. Ohjaan elämääni, jos se nyt on ylipäätään mahdollista.
Olen tänään tehnyt töitä presidentti Sauli Niinistön syrjäytymistä ehkäisevän työryhmän ideoiden, aloitteidn ja teesien synnyttämän keskustelun kanssa. http://www.tavallisia.fi/
Kaikilla ei ole töitä, ei elämän merkitystä eikä edes oikein toimeentuloa. Puhumattakaan suunnitelmista ja statuksesta. Kaikilla ei ole taloa, jossa lapset pelaavat pihalla ja verkossa. Ei ole perhettä, joka laittaa ruokaa (hyvää). Perhettä joka keittää väkevää marjahilloa omista marjoista sen kiirepäivän varalle että ostetaan kaupan grillattu broileri. Kotia, jossa edes vajavaisesti siivotaan.
Elämä koostuu pienistä, mutta minulle suurista asioista, ne taas lomittuvat suuriin rakenteisiin.
Vaimollani ei ole pysyvää työtä, ei mahdollisuutta aseman antamaan urasuunnitteluun, ei varmuutta olemisesta.
Silti meillä on samantasoinen koulutus, pitkä työkokemus ja sama koti. Ja pojat.
Minun työni on juuri nyt parasta, mitä voin kuvitella. Siitä maksetaan ihan kohtuullisesti ja itse joudun rajoittamaan lähinnä omaa työni tekemistä, en pakottamaan itseäni sen tekemiseen. Työ ja minä olemme samaa.
Ja voin jopa kuvitella tekeväni jotain muuta. Sekin on henkireikä, mahdollisuus ja mielentila. Kertoo että en ripustaudu nykyisyyteen. Ja että minulla on asema, joka mahdollistaa oman elämän suunnittelun. Ohjaan elämääni, jos se nyt on ylipäätään mahdollista.
Olen tänään tehnyt töitä presidentti Sauli Niinistön syrjäytymistä ehkäisevän työryhmän ideoiden, aloitteidn ja teesien synnyttämän keskustelun kanssa. http://www.tavallisia.fi/
Kaikilla ei ole töitä, ei elämän merkitystä eikä edes oikein toimeentuloa. Puhumattakaan suunnitelmista ja statuksesta. Kaikilla ei ole taloa, jossa lapset pelaavat pihalla ja verkossa. Ei ole perhettä, joka laittaa ruokaa (hyvää). Perhettä joka keittää väkevää marjahilloa omista marjoista sen kiirepäivän varalle että ostetaan kaupan grillattu broileri. Kotia, jossa edes vajavaisesti siivotaan.
Elämä koostuu pienistä, mutta minulle suurista asioista, ne taas lomittuvat suuriin rakenteisiin.
Vaimollani ei ole pysyvää työtä, ei mahdollisuutta aseman antamaan urasuunnitteluun, ei varmuutta olemisesta.
Silti meillä on samantasoinen koulutus, pitkä työkokemus ja sama koti. Ja pojat.
sunnuntai 2. syyskuuta 2012
Tampereen katot
Nyt alkavalla viikolla en ehdi olla työhuoneessani minuuttiakaan. Tänä syksynä olen istunut työtuolille kolme kertaa. Muutama minuutti per kerta.
Siksi valitsin itselleni kerroksen pienimmän huoneen. Oikeastaan minulle riittäisi muuttolaatikko ja taso, jossa olisi näyttö ja telakka. Työni on tässä, läppärillä.
Ja se on Suomen teillä, rautateillä ja maailman (katso sanaa) ilmassa. Bitteinä, paloina, sanoina, tunteina, kuvina, pilkottuna ja taas yhdistettynä. Lentokoneina, pyörinä ja pitkinä kävelyinä. Uusilla pöydillä, huoltoasemilla, auton penkillä, kahviloissa. Tiloissa joissa eletään. Ihmisten tiloissa.
Ehkä työtäni on ideat, ihmiset ja niiden yhdistämiset. Onneksi ei istuminen. Chatit ja kommentoinnit. Viihdyn siinä missä olen.
Realismiin: elämäni on kokouksia. Mutta ne olen valinnut osittain itse.
Tampereen katot piirtyvät monotonisen kauniisti taivaalle, hotellien kyltit loistavat ja katu hiljeni. Aika hieno hetki olla Tampereella.
Siksi valitsin itselleni kerroksen pienimmän huoneen. Oikeastaan minulle riittäisi muuttolaatikko ja taso, jossa olisi näyttö ja telakka. Työni on tässä, läppärillä.
Ja se on Suomen teillä, rautateillä ja maailman (katso sanaa) ilmassa. Bitteinä, paloina, sanoina, tunteina, kuvina, pilkottuna ja taas yhdistettynä. Lentokoneina, pyörinä ja pitkinä kävelyinä. Uusilla pöydillä, huoltoasemilla, auton penkillä, kahviloissa. Tiloissa joissa eletään. Ihmisten tiloissa.
Ehkä työtäni on ideat, ihmiset ja niiden yhdistämiset. Onneksi ei istuminen. Chatit ja kommentoinnit. Viihdyn siinä missä olen.
Realismiin: elämäni on kokouksia. Mutta ne olen valinnut osittain itse.
Tampereen katot piirtyvät monotonisen kauniisti taivaalle, hotellien kyltit loistavat ja katu hiljeni. Aika hieno hetki olla Tampereella.
lauantai 1. syyskuuta 2012
Nuoruuden märkä syksy ja sen paluu
Menen hakemaan puita ja kastun.
Menen hakemaan ruohosipulia keittoon ja kastun.
Menen kantamaan makeaa vettä saunalle ja kastun.
Menen hakkaamaan puita liiterille ja kastun.
Hain pyörällä kuusi Karhua Raumalta ja kastuin.
Hain rankoja metsästä ja kastuin.
Hain vettä kaivolta ja kastuin.
Hain pyyhkeen narulta ja kastuin.
Kesä yli kaksikymmentä vuotta sitten tulee takaisin märkinä paitoina, litisevinä jalkoina ja -
sateen rauhoittavana äänenä.
Nyt pojat sotkevat levollisuuden, puuvajan katto on kuitenkin ehjä ja puut kuivia.
Nyt talo on oma ja puut omalla vastuulla.
Nyt vesi tulee hanasta mutta tulee sitä myös kaivosta.
Nyt elän näiden kahden kokemuksen asympttootisessa kohtaamisessa.
Olen aika vanha.
Menen hakemaan ruohosipulia keittoon ja kastun.
Menen kantamaan makeaa vettä saunalle ja kastun.
Menen hakkaamaan puita liiterille ja kastun.
Hain pyörällä kuusi Karhua Raumalta ja kastuin.
Hain rankoja metsästä ja kastuin.
Hain vettä kaivolta ja kastuin.
Hain pyyhkeen narulta ja kastuin.
Kesä yli kaksikymmentä vuotta sitten tulee takaisin märkinä paitoina, litisevinä jalkoina ja -
sateen rauhoittavana äänenä.
Nyt pojat sotkevat levollisuuden, puuvajan katto on kuitenkin ehjä ja puut kuivia.
Nyt talo on oma ja puut omalla vastuulla.
Nyt vesi tulee hanasta mutta tulee sitä myös kaivosta.
Nyt elän näiden kahden kokemuksen asympttootisessa kohtaamisessa.
Olen aika vanha.
perjantai 31. elokuuta 2012
Elokuun viimeinen
Elokuun viimeinen on tänään.
Elonkorjuun, sadon, kesälevon, koulun aloittamisen; alkamisen ja loppumisen päivä.
Levon evaluaation, kasvukauden arvioimisen.
Elokuu kertoo että kasvaa voi vain levossa. Ja samalla hengästyttävän kiihkeästi kasvaen. Pojat ovat nyt eri poikia kuin vuosi sitten, eri huolet ja toiveet, pelot ja innoitukset. On opeteltava.
Piha tuottaa satoa, omenoita kaiken tarpeen yli. Kriikunat lepäävät tänä vuonna, samoin kurkkujen ja kesäkurpitsojen kanssa takkuiltiin. Mutta sokeriherneet kukkivat lupaavasti!
Edes eteisen ikkunasta ei näy enää onko autotallin valot jääneet päälle. Pihan ohi menevältä pyörätieltä näkyy vain vilhahdus salatusta puutarhasta. Liiankin tiheää jo, mutta mehän aloitimme 1948 ostetun tontin kanssa avoimesta hylätystä perunapellosta, onneksi vieressä oli tukena yli satavuotias talon vanha puutarha, meidän puutarha.
Sata vuotta sitten osattiin. Kiitos kuuluu heille.
Elonkorjuun, sadon, kesälevon, koulun aloittamisen; alkamisen ja loppumisen päivä.
Levon evaluaation, kasvukauden arvioimisen.
Elokuu kertoo että kasvaa voi vain levossa. Ja samalla hengästyttävän kiihkeästi kasvaen. Pojat ovat nyt eri poikia kuin vuosi sitten, eri huolet ja toiveet, pelot ja innoitukset. On opeteltava.
Piha tuottaa satoa, omenoita kaiken tarpeen yli. Kriikunat lepäävät tänä vuonna, samoin kurkkujen ja kesäkurpitsojen kanssa takkuiltiin. Mutta sokeriherneet kukkivat lupaavasti!
Edes eteisen ikkunasta ei näy enää onko autotallin valot jääneet päälle. Pihan ohi menevältä pyörätieltä näkyy vain vilhahdus salatusta puutarhasta. Liiankin tiheää jo, mutta mehän aloitimme 1948 ostetun tontin kanssa avoimesta hylätystä perunapellosta, onneksi vieressä oli tukena yli satavuotias talon vanha puutarha, meidän puutarha.
Sata vuotta sitten osattiin. Kiitos kuuluu heille.
lauantai 25. elokuuta 2012
Elokuun 25.
Viime vuoden viinimerkintöjen mukaan olin tehnyt valkoisista karviaisista viiniä 4.8. Tänään, 25.8,
keräsin niistä ensimmäisen sadon.
Vuodet vaihtelevat. Nyt ei tullut kriikunoista eikä luumuista kummoistakaan satoa, kirsikka taas ampui taivaalle mahtavan punan. Karviaiset ja herukat ovat aika tasaisia.
Avomaan kurkut jäivät ostojen varaan, vaikka kylvettiin neljässä aallossa. Kesäkurpitsa sentään sinnittelee. Ja chilit ovat toipuneet kylmästä alkukesästä!
Ja viimeisen nokkossadon aion kerätä. Elämän onnistuminen perustuu palkkatyöhön, ja ilman tätä puutarhaa ei sitä jaksaisi. Vaikka tai juuri siksi tuo palkkaa antava työ on minun elämäni sisältö. Puutarha on siis osa elantoa. Jos elämä olisi pelkän puutarhatalouden varassa olisi konkurssi jo tullut.
Viimeiset kukat ovat kohta kukkineet. Ja rankkasateet huuhtoneet niiden terälehdet.
Aloitan kohta uuden puutarhavuoden!
keräsin niistä ensimmäisen sadon.
Vuodet vaihtelevat. Nyt ei tullut kriikunoista eikä luumuista kummoistakaan satoa, kirsikka taas ampui taivaalle mahtavan punan. Karviaiset ja herukat ovat aika tasaisia.
Avomaan kurkut jäivät ostojen varaan, vaikka kylvettiin neljässä aallossa. Kesäkurpitsa sentään sinnittelee. Ja chilit ovat toipuneet kylmästä alkukesästä!
 |
| Mutta mustaa ryssää sentään |
Viimeiset kukat ovat kohta kukkineet. Ja rankkasateet huuhtoneet niiden terälehdet.
Aloitan kohta uuden puutarhavuoden!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)